Ilmiöpohjainen oppiminen ja avoimet oppimiympäristöt - kestävää kehitystä vai hetken huumaa?

Pitkin syksyä on käyty keskustelua perusopetuksen uusista virtauksista. Kuumaksi aihe nousi, kun Helsingin Sanomat raportoi laajasti teemasta ja siihen liittyvistä tutkimuksista ja kokemuksista. Kuumimpaan keskiöön ovat nousseet käsitteet ilmiöpohjainen oppiminen ja avoimet oppimisympäristöt. Niitähän on uitettu perusopetukseen vähän käsi kädessä. Virallisesti opetussuunnitelmiin ne tulivat 2016. Ilmiöpohjaisuus on terminä noin kymmenen vuotta vanha mutta opetuksessa idea on Suomessakin ollut esillä jo 80-luvulla mutta se ei silloin suuremmin sytyttänyt. Pelkistetysti ilmiöpohjainen oppiminen voidaan määritellä oppiainerajat ylittäväksi opetukseksi, jossa oppilaat itsenäisesti ja omatoimisesti hankkivat tiedon ja taidon. Erikoista asiassa on, että ilmiöpohjaisesta oppimisesta ei löydy juurikaan tutkimustietoa. Se onkin vaikeaa, koska kyseessähän on vain opetuksen organisoinnin tapa, jota jokainen tekee vähän omalla tavallaan. Siksi on aika rohkea veto antaa sille kovin keskeinen asema perusopetuksessa varsinkin, kun varoittavia viestejä tulee niin kotoisista tutkimuksista kuin rajan takaa Ruotsistakin. Tuoreista tutkimuksista tihkuneiden tietojen mukaan ilmiöpohjainen opetus huonontaa tuloksia, eniten riskiryhmiin kuuluvien oppilaiden oppimistuloksia. Tieto ei yllätä ainakaan kirjoittajaa. Kokemus on rehtoriuran aikana opettanut, että riskiryhmiin kuuluvat oppilaat touhuavat omiaan tiukastikin johdetussa opetuksessa. Selvää lienee, että nämä oppilaat siimaa saadessaan touhuavat entistä enemmän omiaan. Uusien menetelmien perimmäinen tarkoitushan oli tasoittaa oppimistuloksia eri perheolosuhteista tulevien oppilaiden välillä. Perhetaustahan ilmiselvästi korreloi riskiryhmään ajautumisen kanssa. Pelottava visio on, että uudistukset tuottavat entistä enemmän koulussa huonosti menestyviä ja sitä kautta syrjäytyviä nuoria. Pojat ovat olleet perusopetuksen alisuorittajia jo pitkään. Suurelta osalta tämä johtuu sukupuolten välillä olevista ajallisista kehityseroista. Pojat kulkevat koko peruskoulun ajan pari vuotta tyttöjä jäljessä. Tytöt ovat aina olleet tunnollisempia kuin pojat. Itsekontrollia ja itsenäisyyttä vaativa ilmiöpohjainen opetus soveltuu siis ilmeisesti paremmin tunnollisille tytöille kuin ”lapsellisuuden” vaivaamille mopon pärisyttäjäpojille. Varoituksen viestiä on tuotu myös Ruotsista. Siellähän on jo pitkään oppilaita vastuutettu omasta oppimisestaan ja meno on ollut muutenkin vapaampaa kuin meillä. Seuraukset eivät ole olleet kovin mairittelevia. Koko koululaitoksen ja erityisesti opettajien työn arvostus on siellä notkahtanut tosi pahasti. Epäpäteviä opettajia on melko paljon ja opettajakoulutuksen suosio on alamaissa. Ei siis ihme, että Ruotsista on kuulunut varoituksen sanoja heidän tekemiensä virheiden toistamisesta Suomessa. Auktoriteetin murenemisen seurauksena opettajista on Ruotsissa tullut enenevästi oppilaiden kavereita. Henkilökohtaisen kokemuksen perusteella kavahdan moista kehitystä. Toivottavasti se ei leviä liiemmin omaan koululaitoksemme. Ohjien on viime kädessä aina oltava opettajalla. Avoimista oppimisympäristöistä ollaan luomassa työkalua ilmiöpohjaiselle opetukselle. Tilojen muunneltavuus on tietenkin hieno asia mutta maltti kaikessa. Äärimmäisyyksiin viedyssä avoimuudessa on omat vaaransa. Taustamelun taso saattaa nousta ja sehän ei ole hyväksi ihmisen psyykelle. Korva väsyy ja mieli väsyy. Myös erityisempien oppilaiden keskittyminen saattaa vaarantua. Uudistua ja kehittyä pitää mutta malttia mukaan. Huolestuttavia tuloksia on uutisoitu myös opetusalan (OAJ:n) kyselystä. Vuoden 2017 lopulla 59 prosenttia opettajista koki työmääränsä liian suureksi usein tai melko usein.. Luku on melkein tuplaantunut parin vuoden takaisesta. Vääjäämättä herää kysymys opetussuunnitelmien muutosvauhdista. Aina edellistä ei ole keritty kunnolla ajaa sisään, kun seuraavaa jo esitellään. Ajassa eläminen on välttämätöntä mutta liika vauhti ei saa särkeä koko järjestelmää. Opettajien työkuormaa näyttävät lisänneen muutkin kuin varsinaiseen opetuksen liittyvät tehtävät. Onko kotien kasvatusvastuusta jo liian suuri osa siirtynyt opettajien harteille?